Miks mää en vaan lähteny?

TRIGGER WARNING/VAROITUS – tää postaus sisältää kerrontaa ja kuvia lähisuhdeväkivallasta.

Lähisuhteessa ei pitäis pelätä omaa kumppaniaan eikä väkivallattomassa suhteessa elämisen pitäis olla etuoikeus, sen pitäisi olla ihan jokaiselle kuuluva ihmisoikeus. Kuitenkin Suomi on Euroopan toiseksi vaarallisin paikka naiselle. Suomessa joka kolmas nainen kokee elämänsä aikana lähisuhdeväkivaltaa. Lähisuhdeväkivalta tarkoittaa väkivaltaa jossa tekijänä on nykyinen tai entinen puoliso, muu perheenjäsen tai muu läheinen. Lähisuhdeväkivaltaa tekevät miehet ja naiset, mutta tilastojen mukaan väkivalta kohdistuu useimmiten naiseen, n. 85% tapauksista uhrina on nainen ja useimmiten tekijä on nykyinen tai entinen puoliso. Tilastojen mukaan jokaisen ystäväpiirissä, suvussa tai vähintään työpaikalla on joku joka kokee suhteessaan väkivaltaa. Tilastojen mukaan tällaisesta suhteesta lähdetään keskimäärin vasta 35. väkivallanteon jälkeen ja vain noin 10% tapauksista päätyy poliisin tietoon. Mää oon yksi tuosta kymmenestä prosentista, yksi heistä joka uskalsi vihdoin irrottautua tuosta kamalasta suhteesta, viedä pahoinpitelyt poliisin tietoon ja sitä kautta oikeuteen.
Moni varmasti ihmettelee miksen mää lähteny ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen. On multa myös kysytty ihan suoraan että ”miks nää et vaan lähteny?” ja ”miks nää et kertonu aikasemmin?" Mulle on myös sanottu että ”mää oisin ainaki lähteny heti ensimmäisen lyönnin jälkeen.”  Niin määki aattelin ennen kokemaani, että jos kokisin parisuhteessani väkivaltaa niin se olis kerrasta poikki. On helppo sanoa kun ei oo ite ollu siinä tilanteessa, eikä sitä kaikkea voi mitenkään ymmärtää jos ei oo ite kokenu samaa. Ehkä kamalinta mitä oon kuullu on lähisuhdeväkivallasta vitsaileminen, ja se on vähintäänkin ajattelematonta. Mutta olipa asia sitten mikä tahansa niin voi kun ihmiset tuomitsisivat vähemmän ja yrittäisivät ymmärtää enemmän. Lähisuhdeväkivalta on edelleen tabu josta ei uskalleta puhua, mutta muutosta ei tuu jos näistä asioista vaietaan. SoMessa on kiertäny kansainvälinen  haaste naismurhia ja lähisuhdeväkivaltaa  vastaan. Osallistuin haasteeseen sisustusblogini instagramissa jossa jaoin mustavalkoisen kuvan tekstin kera.

Viimeisestä pahoinpitelystä on aikaa lähes 2 vuotta ja nyt vihdoin mää uskallan ja haluan astua esiin omalla nimelläni ja omilla kasvoillani, yhtään historiaani häpeämättä ja peittelemättä.  Haluan lisätä tietoisuutta lähisuhdeväkivallasta ja näyttää että siitä voi selviytyä. Mää haluan seisoa jokaisen lähisuhdeväkivaltaa kokeneen vierellä ja puolesta. Tän postauksen julkaiseminen ei oo heleppoa mutta mää toivon että kertomalla oman tarinani ja paljastamalla omat mustelmani voin rohkaista muita samassa tilanteessa olevia hakemaan apua. Väkivallan kokemuksistaan julkisesti puhuvilla on valtava voima ja hänestä joka avaa suunsa tulee selviytyjä. Tarinalla on syvempi vaikutus kun sillä on kasvot ja kasvoilla nimi.  Siksi mää kerron nyt mun tarinan.  

Ei se parisuhde todellakaan alunperin ollut huono vaan päinvastoin, se oli jopa täydellistä. Jälkeenpäin kun miettii niin sen täydellisyyden olisi pitänyt olla red flag ja laittaa hälytyskellot soimaan. Kaikki oli ihanaa, ajattelin miehen olevan elämäni mies ja suhde eteni nopeasti. Ei kukaan vedä turpaan ekoilla treffeillä eikä myöskään kerro että ”mää muuten hakkaan sut puolen vuoden päästä.” Ja juuri tuo alun satumainen rakkaustarina on yksi siinä kamalassa suhteessa tiukimmin pitävistä voimista. Siihen haluaa uskoa silloinkin kun väkivalta salakavalasti ujuttautuu mukaan suhteeseen. Väkivalta ei kohdistunut aluksi suoraan muhun, vaan esimerkiksi kerran hän löi nyrkillä oveen reiän ja kerran hän heitti pyöräni maahan. Kerran hän tuli ihan iholleni karjumaan niin lujaa että korvissani soi, kun mää säikähdin hänen käytöstään ja aloin itkeä niin hän viilsi itseään kokkiveitsellä kaulaan. 

Myöskään henkinen väkivalta ei ala täyslaidallisella törkeyksiä. Sekin tulee hiljaa hiipien ja sitä on vaikea havaita ennenku jo itekin uskoo olevansa syypää siihen kaikkeen. Mää sain kokea nimittelyä, vähättelyä, nöyryyttämistä, alistamista, syyttelyä, kontrolloimista, hylkäämistä ja manipulointia. Mut eristettiin hiljalleen läheisimmistä ystävistäni, yhtäkkiä jokaisessa ystävässäni oli jotain huonoa, jokin syy miksei mun kannattanut olla heidän kanssaan tekemisissä. Hän syyllisti mua siitä että haluan viettää aikaani mieluummin kavereideni kuin hänen kanssaan.  Lopulta jätin menemättä omiin menoihini ja näkemättä ystäviäni. Myöhemmin hän käänsi tuonkin minua vastaan; pilkkasi mua  siitä ettei mulla ollu ystäviä.  Muistan yhden kerran kun meillä oli ollut joku tilanne päällä ja hänen kaverinsa tuli sen jälkeen käymään, olin häpeissäni ja tervehdin kaveria hiljaisella äänellä, varmaankaan mies ei kuullut tervehdystäni ja sanoi mulle kaverinsa kuullen että ” Mari, mitä sanotaan kun joku tervehtii.” Kerran kun oltiin lähdössä ulos ja laitoin lempparihousuni jalkaan niin mies sanoi että ”etkö voi laittaa jotain muita housuja, mun kaverit kohta luulee ettet omista mitään muita housuja”, tietenkin sitten vaihdoin housut.  

Muistan kun olin Kanadassa tätini luona ja olimme menossa CN Toweriin, samaan aikaan kun oltiin hississä menossa ylös niin luin miehen viestejä joissa hän haukkui mua huoraksi ja käski ettiä jonku kanadalaisen miehen samalla uhoten että hän ainakin aikoo harrastaa seksiä muiden naisten kanssa sillä välin ku mää oon Kanadassa. Se oli vieläpä mun synttäripäivä ja yritin vaan pitää itteni koossa vaikka kyyneleet meinas tulla väkisinkin silmiini. 

Hän oli mustasukkainen ja omistushaluinen. Jos baarissa joku mies edes katsoi muhun päin niin hän oli käymässä tämän miehen kimppuun, ja kotona sain kuulla olevani ”huora.” Jos lähdin omien kavereideni kanssa ulos ilman häntä niin hän halusi tulla aina illan päätteeksi hakemaan mut, silloin se tuntui ihanalta huolehtivaiselta eleeltä mutta jälkeenpäin olen tajunnut senkin olleen kontrolloimista ja mustasukkaisuutta. Jälkiviisaus paras viisaus; ei omistushalu oo rakkautta, aito ja oikea rakkaus hyväksyy ja sallii.  Mun piti poistaa facebookista miespuolisia kavereita ja jos joku soitti mulle niin hän oli heti kyselemässä kuka soittaa. Hylkäämistä, ns. kylmän ja kuuman vaihtelua oli paljon. Hän häipyi reissuillensa, oli pois kotoa pahimmillaan viikon jolloin hän oli kylmä ja välinpitämätön, hän ei ilmoitellut itsestään mitään, ei vastannut puheluihini eikä viesteihini. Myöhemmin mulle selvisi että hän oli ollut käyttämässä päihteitä ja että hän on päihteiden sekakäyttäjä. Ja kun hän tuli reissuiltaan kotiin niin alkoi hyvittely, anteeksi pyyteleminen, rakkauden todistelu. Hän oli taas se ihana mies joka hän oli ollut suhteen alussa. Ja siihen mää halusin uskoa. 

 

 

Hetken aikaa meni taas paremmin. Mun itsetunto nujerrettiin pala palalta. Haukkumista ja vähättelyä tuli aluksi hyvin hienovaraisesti pieninä huomautuksina. Se kaikki tulee niin pikkuhiljaa ettei edes ymmärrä aluksi mistä on kyse. Kaikki kovenee asteittain ja yhtäkkiä ei oo  enää juuri yhtään jäljellä itsekunnioitusta ja lähes koko identiteetti on viety. Juuri tuo henkinen väkivalta mahdollistaa fyysisen väkivallan. Henkisen väkivallan seurauksena menettää minuuttaan, uskon itseensä, käsityksen omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan. Kukaan ei jäisi suhteeseen jossa on vain fyysistä väkivaltaa. Henkinen väkivalta pitää fyysisen väkivallan pilarit kasassa, sen avulla suljetaan häkkiin josta pois pääseminen on lähes mahdotonta. Häpeä, syyllisyys ja pelko saa pysymään siinä. Ja rakkaus. Ei riittäny että otin väkivallan teot vastaan, vaan mun piti kantaa myös syyllisyys ja häpeä siitä. Se häpeä on moninkertainen. Häpeä tulee ihan vain siitä että on kokenut väkivaltaa. Häpeä tulee myös siitä että sitä väkivaltaa tekee ihminen jonka oon ite valinnu elämääni, ihminen joka on mulle rakas ja johon oon luottanut. Siitä seuraa häpeä ja itsensä syyllistäminen siitä että on ollut itse arvostelukyvytön, rakastunut suinpäin, edennyt suhteessa liian nopeasti, ollut ite jotenki tyhmä ja sinisilmänen kun on ajautunut sellaiseen suhteeseen. Mää kannoin suurta häpeää siitä että pysyn suhteessa jossa mua kohdellaan väärin. Kaiken tämän takia lähisuhdeväkivalta on raskaampaa kuin muu väkivalta, koska sitä tekee se lähin ihminen jonka pitäis olla sulle hyvä. Se häpeä ja pelko kasvaa jokaisen iskun myötä. Tuo valtava häpeän tunne lisää pahojen asioiden piilottelua, en määkään kertonu aluksi kenellekään mitä hän mulle teki. Kun väkivallasta vaikenee niin kukaan ei tiedä siitä ja sitä sulkeutuu enemmän ja enemmän, uppoaa syvemmälle väkivallan syövereihin. Valta on väkivallan tekijällä niin kauan kuin hän onnistuu pitämään uhrin hiljaa. Mää pelkäsin että muutkin syyllistäisivät mua, tai että mua ei uskottaisi. Esitin kaiken olevan hyvin. Kävin vaan töissä niinku ennenki, siellä sain olla hetken piilossa kaikelta pahalta mikä kotona odotti. Muistan myös erään kerran kun pyöräilin äitini luokse kaatosateessa, ihan huvikseen, varmaankin siksi että oli päästävä pois kotoa. Jälkeenpäin äiti on sanonu että mun käytöksessä oli jotain tosi outoa ja hänellä oli tunne että oisin halunnu kertoa hänelle jotakin. Hän on tuntenut syyllisyyttä siitä ettei oo kysyny multa mitään, mutta oon koittanu lohduttaa häntä sillä että vaikka hän olisikin kysynyt niin todennäköisesti en ois kertonu. 


Väkivallan tekojen välissä oli parempi kausi. Kun eksäni oli vieny mun omanarvontunnon niin sitten hän  palautti sen hetkeksi, kunnes taas vei sen. Sama kaava toistui uudelleen ja uudelleen. Juuri tuo syklisyys on yksi syy jonka takia väkivallan tunnistaminen ja suhteesta lähteminen on niin vaikeaa. Seuraava tätä syklisyyttä havainnollistava kuva on nettiturvakoti.fi -sivustolta.

 Oman kodin pitäisi olla kaikista turvallisin paikka, mutta usein lähisuhdeväkivallassa oma koti onkin kaikista turvattomin paikka. Myös mun kohdalla eka väkivallanteko tapahtui omassa kodissani, kuten myös kaikki pahoinpitelyt sen jälkeen, piilossa muilta neljän seinän sisällä. Tää ensimmäinen pahoinpitely tapahtu about kaks viikkoa sen jälkeen ku oltiin muutettu yhteen. Hänellä oli jotain sanaharkkaa kaverinsa kanssa ja sen seurauksena mää sain turpaani. Hän löi mua nyrkillä ja avokämmenellä kasvoihin ja repi hiuksista, kuristi, löi pääni lattiaan, nosti mut rinnuksista seinälle ja heitti lattialle. Ja kun jäin lattialle makaamaan, toivoen että hän nyt lopettaisi, niin hän potki mua samalla haukkuen huoraksi. Hän piti mua vankina omassa kodissani. Hän kyseli multa kaikenlaista; iskuja tuli kun en ehtinyt vastata sekunneissa ja iskuja tuli koska vastasin ”väärin”, iskuja tuli siksi koska itkin ja iskuja tuli siksi että olin hiljaa. Olin järkyttynyt ja lamaantunut, en kyennyt toimimaan enkä uskaltanut laittaa vastaan koska pelkäsin että sitten käy pahemmin. Tilanne kesti useamman tunnin. Mulla on pätkittäisiä muistikuvia tapahtumista mutta paljon on hämärän peitossa tuosta päivästä, luullakseni siksi että tapahtuneen jälkeen halusin kieltää sen enkä käsitellyt asiaa millään tavalla. Pääsin vihdoin pois tilanteesta lähtemällä karkuun asunnostani, ilman takkia ja sukkasillaan talvella ulos yli 20 asteen pakkaseen. Hän tuli perässä, mutta hän ei voinut tehdä siinä mitään koska ihmisiä meni ohi, oli liikaa silminnäkijöitä. Kävelin vaan päämäärättömästi johonki suuntaan  ja pyysin ohikulkijoilta apua. Kaksi ihmistä meni ohi kääntäen päänsä haluamatta tai uskaltamatta puuttua tilanteeseen. Mutta vihdoin ohi kulkeva vanhempi pariskunta pysähtyi, sain apua. Poliisipartio tuli paikalle ja kerroin poliiseille kaiken. Muistan vieläkin kun poliisien kanssa mentiin sisälle asuntooni, ja kuinka painoin häpeissäni pääni alas kun naapureita tuli vastaan ja he näkivät runnellut kasvoni. Poliisit ottivat kuvat vammoistani; turvonnut ja mustelmilla oleva huuli, kuristusjäljet kaulassa ja ohimolla iso mustelma joka oli tullut siitä kun hän löi mua omalla päällään päähän. 

Mää en voinu ymmärtää enkä edes halunnu uskoa että hän oli tehny mulle tämmöstä, hän joka oli mulle rakkain ihminen ja jonka piti aina suojella mua kaikelta pahalta. Muistan kun toinen poliiseista kertoi miten kaikki tulee menemään: että kun hän pääsee pois putkasta niin hän tulee vakuuttelemaan rakkauttaan, pyytelemään anteeksi, lupaamaan että se oli vain yksi ylilyönti eikä toistu enää ikinä. Hänet vietiin putkaan ja hän pääsi seuraavana päivänä pois. Ja kaikki meni just niinku se poliisi oli mulle kertonu; hän itki, pyyteli anteeksi, aneli etten jättäisi häntä, vannoi rakkauttaan, lupasi muuttua, lupasi ettei tule enää ikinä satuttamaan ja asiat muuttuu hyväksi. Hän jopa myönsi päihdeongelmansa ja oli valmis hakemaan apua siihen. Hän sanoi että jos jättäisin hänet tai jos hän joutuisi vankilaan niin hänen elämänsä olisi pilalla, ja se olis mun vika. Rakastin häntä enkä tietenkään halunnut että hän joutuu vankilaan. On vaikeaa viedä asioita poliisille kun tekijä on rakas ihminen, kaikesta huolimatta häntä haluaa suojella eikä hänelle halua pahaa. Typerä sydän. 🤦🏼‍♀️ Hän laittoi kaiken syykseni, mutta samaan aikaan hän sai uskomaan että mää oon hänelle ainutlaatuinen ja meillä on jotain ainutlaatuista jonka eteen täytyy taistella. Kun tuli aika mennä kuulusteluun niin siellä peruin kaikki kertomani asiat ja väitin ettei mitään väkivaltaa ollut tapahtunut. Asia meni sovitteluun ja sovittelussa myönsin vain että hän saattoi tönäistä mutta ei muuta. Vähättelin hänen tekojaan ja puolustelin häntä. Sovittelussa sovittiin että hän hakee apua päihdeongelmaansa, ja että hän ei saa olla seurassani päihteiden vaikutuksen alaisena. Asia jäi siihen. Mää en saanu apua enkä tukea kokemaani väkivaltaan,  kielsin tapahtuneen väkivallan mielessäni enkä käsitellyt sitä millään tavalla.

Ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen meni jonkin aikaa hyvin. Hän jopa suostui käymään päihdeklinikalla muutaman kerran. Suurin piirtein siihen saakka meni ihan hyvin kun tuli tieto että sovittelun vuoksi asia ei etene oikeuteen. Henkinen väkivalta kuitenkin alkoi taas hiljalleen kuten myös fyysinen. Fyysisen väkivallan jälkeen tuudittauduin aina ajatukseen että tällä kertaa ei käynyt mitään niin pahaa, että eihän hän tehnyt muuta kuin töni tai huusi tai esti minua lähtemästä asunnostani, että kaikki on hyvin ja että hän pystyy nyt hillitsemään itseään koska ei tehnyt niin pahoja asioita kuin aiemmin. Se kaikki väkivalta normalisoituu, siitä tulee itselle normaalia. Vaikka sitä pahaa ei joka hetki ookkaan niin sen pahan – seuraavan väkivallan teon odottaminen on hirveää, vaikka mustelmia ei iholla näkyiskään niin sellaisessa suhteessa sinnitteleminen uuvuttaa ja sattuu. 

Lopulta mää uskalsin alkaa puhua yhdelle ystävälleni tilanteestamme, ja onneksi puhuin koska hän oli iso tuki minulle.  Hän jaksoi kuunnella mua syyllistämättä, ja hän sai mut uskomaan ettei mikään oo mun syytä, että mää oon  arvokas enkä ansaitse tuollaista kohtelua. Tietenkään mies ei tykännyt tuosta, koska hän tajusi että ystäväni tuella saattaisin päästä irrottautumaan hänestä. Yhtäkkiä tuo(kin) ystäväni oli mieheni mielestä jostakin syystä huora, ja hänen mielestään ystäväni yritti manipuloida minut eroamaan hänestä. Aloin taas huomata että mies käyttää päihteitä ja valehtelee siitä, hän saattoi taas kadota useiksi päiviksi eikä hänestä kuulunut mitään.  Mää halusin erota ja erottiinkin useita kertoja, hän muutti pois asunnostani. Hän sai kuitenkin aina manipuloitua mut takaisin siihen suhteeseen. Hän nimitti mut pelastavaksi enkelikseen ja teki musta tukipilarinsa. Hän sanoi että jos mää jättäisin hänet niin hänellä ei olisi enää mitään. Vaikka mää olin ite ihan loppu ja olisin tarvinnu tukea niin jouduin laittamaan sen kaiken taka-alalle ja tukemaan häntä. 

Kerran hän tuli asunnolleni ja huomasin heti ettei hän ollut selvinpäin, muistutin häntä lupauksestaan ettei olisi seurassani päihteiden vaikutuksen alaisena ja pyysin häntä poistumaan. Se riitti syyksi käydä minuun käsiksi; repiä hiuksista ja retuuttaa kädet mustelmille. Hän otti multa puhelimen pois ja esti mua poistumasta asunnostani, laittoi päälle varmuusketjun jonka olin itse asentanut siihen hänen takiaan. Pääsin pois tilanteesta myötäilemällä häntä. Tietenkin kaikki oli taas mun oma syy koska ”nalkutin” hänen päihteiden käytöstään. Sain hänet lähtemään asunnostani ja ilmoitin hänelle tekstarilla etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Siitä alkoi vainoaminen; puheluilla ja viesteillä pommittaminen, ovellani käyminen. Välillä viestit olivat hyvin vaativia, mutta kun hän huomasi ettei sellainen toimi niin hän muutti taktiikkaansa ja alkoi vedota empatiaani. Hän tiesi tarkalleen mistä naruista vedellä. Jos hän ei saa mua takaisin niin hänellä ei ole syytä laittaa asioitaan kuntoon eikä hänellä ole syytä elää, hän siis uhkaili itsemurhalla. Ja kyllähän nuo puheet kolahti just sinne millä hän niillä tähtäsi, mun empatiaan. Sovittiin että otetaan vähän etäisyyttä ja katsotaan miten menee, en luvannut hänelle muuta kuin että voin harkita. Tiesin että järkevintä olisi tehdä siitä loppu, mutta samaan aikaan pelkäsin mitä siitä seuraa.

Noin kuukauden päästä hän tuli luokseni – taas ihan sekaisin. Hän puhui itsekseen ja käyttäytyi sekavasti, sanoin hänelle että pelkään häntä ja pyysin häntä poistumaan mutta hän kieltäytyi. Hän oli myös keränny keittiön pöydälle puukon ja työkaluja, mm. mattoveitsen ja mua alko pelottaan että hän tekee niillä jotaki mulle. Pääsin pois asunnostani rappukäytävään. Hän yritti raivon vallassa raahata mut takaisin asuntoon. Kun heittäydyin lattialle mahalleni makaamaan ettei hän onnistuisi raahaamaan mua asuntooni niin hän otti hiuksistani kiinni ja löi pääni lattiaan. Muistan ajatelleeni tilanteessa vain että jotenkin siitä on päästävä pois ettei hän saa hakattua tajua pois ja raahattua mua asuntooni. Käännyin selälleni jotta hän ei saisi hakattua päätäni lattiaan ja silloin hän alkoi kuristaa mua. Mää lamaannuin, hän  lopetti kuristamisen ja yritti taas repiä mua portaita ylöspäin kohti asuntoani. Hän saikin raahattua mua portaissa jonkin matkaa, mutta kun tartuin kaiteeseen kiinni niin hän repi mut irti siitä ja heitti portaat alas. Pelkäsin ihan tosissani että hän tappaa mut ja varmaan se adrenaliiniryöppy sai kehossani aikaan ”taistele tai pakene” -reaktion ja kykenin toimimaan. Huusin hysteerisenä apua jolloin naapuri tuli rappukäytävään ja otti minut asuntoonsa turvaan. Olen ikuisesti kiitollinen tuolle ihanalle naapurilleni joka uskalsi puuttua tilanteeseen, ilman häntä saattaisin olla kuollut.  Hän soitti hätäkeskukseen ja poliisi tuli paikalle. Eksäni oli tietenkin lähtenyt karkuun. Hän oli mennyt äitinsä luo ja käyttäytynyt sielläkin sekavasti, puhunut itsekseen, uhannut tappaa minut, mun sukulaisia ja sitten itsensä. Hänen äitinsä soitti hätänumeroon ja poliisit hakivat eksäni sieltä putkaan. Hän oli siellä yön yli ja heti kun hän pääsi pois niin häiriköiminen viesteillä ja puheluilla alkoi taas. Hän uhkaili että jos en päästäisi häntä asuntooni niin hän tulisi oven läpi. Hän myös sanoi etten pysty katoamaan häneltä. Ja hän kävi oveni takana riehumassa.  

Hain poliisilta lähestymiskieltoa ja sain sen. Poliisi myös kehoitti mua menemään ensi-ja turvakotiin mutta siihen en suostunu. Jossain vaiheessa peruin lähestymiskiellon kun eksäni manipuloi mua ja aloin tuntea taas empatiaa häntä kohtaan. Jonkin aikaa meni taas suhteellisen rauhallisesti, mutta kun halusin etäisyyttä niin vainoaminen alkoi jälleen. Hän yritti soittaa jatkuvalla syötöllä niin etten pystynyt tekemään puhelimellani mitään. Säikyin aina kun puhelimeni soi. Kun en vastannut hänen puheluihinsa tai viesteihinsä niin sitten hän olikin odottamassa mua asuntoni rappukäytävässä. Eikä hän suostunut lähtemään ennen kuin tuli naapuri ja puuttui tilanteeseen, eksäni lähti karkuun kun kuuli että poliisit ovat tulossa. Jouduin hakemaan lähestymiskieltoa käräjäoikeudesta ja oikeudessa määrättiin se pisin mahdollinen, eli vuoden lähestymiskielto. Ei siitä kyllä ollu mitään apua, häiriköiminen sähköpostin välityksellä (ja joskus jopa ystävääni häiriköimällä) jatkui lähestymiskiellosta huolimatta lähes vuoden. 

 

Oli valtava helpotus kertoa vihdoin äidilleni kaikesta minkä olin niin pitkään salannut. Pikkuhiljaa aloin myös kertoa kaikille ystävilleni. Mää vaihdoin puhelinnumeroni ja etsin uutta asuntoa. Asunnon kamalat muistot ahdisti ja mua pelotti olla siellä. Säikähdin aina kun rappukäytävästä kuului jokin ääni. Asunnosta lähteminen ja sinne palaaminen oli aina yhtä järjestelyä. Ennen kuin lähdin asunnosta niin katsoin ikkunasta ettei eksäni ole pihalla ja postiluukusta ettei eksäni ole käytävässä. En liikkunut samoja reittejä vaan käytin kiertoreittejä esimerkiksi mennessäni töihin. Asunnosta lähtiessäni ja sinne palatessani soitin äidilleni ja puhuin hänen kanssaan koko sen ajan että pääsin asuntoon kertoen kokoajan hänelle missä kohti olen menossa, jos puhelu katkeaisi tai hän kuulisi että eksä käy kimppuuni niin hänen tehtävänsä oli soittaa hätänumeroon. Varmistelin neuroottisena jatkuvasti että ulko-oveni on varmasti lukossa. Laitoin puhelimeeni 112-sovelluksen joka paikantaa sijaintini, siltä varalta jos en apua soittaessani ehdi kertoa olinpaikkaani. Tein turvasuunnitelmia sen varalle miten toimisin jos hän pääsisi muhun käsiksi. Pahimpana kauhuskenaariona ajattelin tilanteen jossa hän pääsisi jotenkin tunkeutumaan asuntooni, alkaisi taas pahoinpidellä mua ja siinä raivon vallassa se menis niin pitkälle että multa lähtis henki. Viimeisenä vaihtoehtona ajattelin hyppääväni parvekkeelta. Asuin  7.kerroksessa joten eihän siinä hyvin olisi käynyt jos hyppäisin, mutta pelkäsin niin paljon että mieluummin hyppäisin parvekkeelta kuin kuolisin väkivallan seurauksena. 

Keräsin todisteita tapahtuneesta väkivallasta ja intensiivisestä häiriköinnistä. Laitoin todisteet puhelimen ja läppärini lisäksi usealle muistitikulle joista yhden annoin äidilleni. Läppärin piilotin vaatehuoneeseen, kerroin myös paikan ja läppärin salasanan äidilleni jotta hän löytäisi todisteet siinä tapauksessa jos eksäni tappaisi mut. Jos mua ei enää olis niin todisteet puhuisivat puolestani ja saisin oikeutta, läheiseni saisivat oikeutta ja samassa tilanteessa olevat naiset saisivat oikeutta.

Kärsin turvattomuuden tunteesta, ahdistuksesta ja pelkotiloista; säikyin kaikkia ääniä, säikyin myös edelleen puhelimen soidessa kun pelkäsin että eksä soittaa/laittaa viestiä vaikka olinkin puhelinnumeroni vaihtanut. Kärsin vaikeasta unettomuudesta. Pelkäsin mennä nukkumaan koska pelkäsin että herään siihen että eksä hakkaa asuntoni ovea ja pyrkii sisään asuntoon, tai jos onnistuin nukahtamaan niin heräsin joko painajaisiin tai varmistamaan että ovi on lukossa. Välillä mun äiti tuli yöksi jotta uskaltaisin nukkua edes vähän. Elin jatkuvassa pelossa ja olin kokoajan ylivirittyneessä tilassa, valmiina taistelemaan. Jossain vaiheessa tajusin että sekoan ellen saa nukuttua. Kävin lääkärissä ja sain apua unettomuuteeni, mutta keskusteluapua en mielestäni tarvinnut ja kieltäydyin siitä. En uskaltanut alkaa käsittelemään näitä asioita koska pelkäsin sekoavani enkä saisi sitten tehtyä rikosilmoitusta ja hankittua uutta asuntoa. Vielä rikosilmoituksen tehtyänikin mietin että voinko tehdä eksälleni näin kamalasti, useaan kertaan mietin peruvani kaiken mutta onneksi en sitä tehnyt.

Jossain vaiheessa tajusin tarvitsevani huomattavasti enemmän apua ja tukea, ja aloin käydä Rikosuhripäivystyksessä ja Kriisikeskuksessa. Pääsin muuttamaan uuteen asuntoon ja laitoin kaikki tietoni salaiseksi, sen myötä turvattomuuden tunne ja ahdistuskin alkoi helpottamaan. Hetken aikaa meni paremmin, mutta aina kun pääsin askeleen eteenpäin niin takapakkia tuli monta askelta. Eksäni laittoi mulle edelleen sähköpostia, välillä useasti päivässä ja välillä saattoi olla viikon tauko, se oli enää ainut keino millä hän saa muhun yhteyden. Vaikka laitoin hänen sähköpostinsa menemään roskapostiin niin silti kävin ne lukemassa, ajattelin että kun näen häneltä tulleen sähköpostia niin tiedän varautua johonkin pahempaan. Kriisikeskuksen terapeuttini kehoitti mua useita kertoja menemään lääkäriin ja ottamaan sairauslomaa, mutta aluksi en suostunut siihen.  Pelkäsin että jos jään töistä pois niin romahdan, pahimmillaan sekoan.  Halusin olla vahva ja sinnitellä. Olin niin pitkään tottunut siihen että mun pitää olla vahva ja pärjätä yksin, mun oli vaan jaksettava ja selviydyttävä seuraavaan päivään.  Tilanne meni kuitenkin pahemmaksi ja pahemmaksi. Mää luulen että kun uudessa asunnossani aloin uskoa olevani turvassa edes jollakin tavalla niin uskalsin alkaa käsittelemään asioita. Aloin saada paniikkikohtauksia, näin painajaisia ja takaumia tapahtuneista asioista. Mun oli vaikea nukahtaa ja heräilin vähän väliä mm. tarkistamaan onko ovi varmasti lukossa, olin jatkuvassa ylivirittyneessä tilassa. Ulkona kulkiessani katselin koko ajan ympärilleni ettei eksääni näkyisi ja joskus myös kuvittelin näkeväni hänet. Muutaman kerran myös törmäsin häneen ja hän yritti tulla puhumaan mulle. Sen seurauksena aloin vältellä monia paikkoja etten törmäisi häneen ja etteivät nuo kamalat kokemukset palautuisi mieleeni. Lopulta olin niin väsyny että aloin epäillä itsekin omaa työssä jaksamistani. Olen töissä hoitoalalla sairaalassa, työ on kiireistä ja kuormittavaa kolmivuorotyötä ja aloin huomata että mulla on muisti- ja keskittymisongelmia. 

 

 

Menin vihdoin lääkäriin Kriisikeskuksen terapeuttini  patistamana. Mulla ei oo ikinä ennen ollu mitään mielenterveyden ongelmia eikä yhtäkään käyntiä psykiatrian puolella ja mulle oli tosi kova pala kun sain diagnoosin traumaperäisestä stressihäiriöstä. Kun ihminen joutuu uhkaavaan tilanteeseen niin mieli ja keho menee hätätilaan, taistele tai pakene - moodiin. Tää moodi on täysin normaali ja terve reaktio joka suojelee ihmistä traumaattisen kokemuksen  aikana. Mutta traumaperäisessä stressihäiriössä tää moodi jää tavallaan päälle. Mää sain lääkkeet ja sairauslomaa. Ja romahdin. Viimeinkin uskalsin päästää langat käsistäni. Kävin todella pohjalla. Ymmärsin myös että töissä käyminen oli ollut asioiden käsittelemisen välttelyä, pidin itseni jatkuvasti kiireisenä ettei mun tarvitsisi käsitellä noita kamalia asioita. Olin kantanut hirvittävää taakkaa jonka olin laittanut taka-alalle pitkän aikaa, vasta nyt tajusin ja tunsin sen taakan valtavan painon. Musta tuntu että multa oli otettu pois kaikki, että olin ihan kuollut sisältä. Parin viikon verran vaan itkin, olin pahoinvoiva enkä pystynyt syömään mitään. Olin vaan kotona neljän seinän sisällä, en käyny kaupassa tai  harrastuksissa enkä nähnyt ystäviäni. En kyennyt näkemään elämässäni mitään hyvää. En luottanut elämään enkä tulevaisuuteen, enkä uskonut että voisin enää ikinä olla onnellinen. Ajattelin etten pääse ikinä yli näistä asioista enkä saa ikinä sitä iloista, energistä ja positiivista minääni takaisin. Välillä olo oli niin epätodellinen että mietin olenko edes oikeasti olemassa. Olin niin väsyny ja turhautunu jatkuvaan pelkäämiseen ja jatkuvaan pahaan oloon että pahimpina hetkinä toivoin etten heräisi seuraavaan päivään...aamulla itkin siksi että olin heränny, mää  halusin vaan kuolla.

 

 

Kun uskalsin romahtaa ja myöntää heikkouteni niin tajusin että heikkouden myöntäminen on rohkeutta ja vahvuutta. Aloin pikkuhiljaa voimaantua. Mää olin romahtanu, mutta nousin ylös kaksi kertaa vahvempana. Aloin ajatella ja nähdä asioita täysin eri näkökulmasta. Mää en nähny enää ainoastaan sitä syvää pimeää kuilua jonne olin luullut jääväni makaamaan ikuisiksi ajoiksi, vaikka oli tapahtunu niin paljon väärää niin se ei pystynyt tappamaan mun valtavaa elämänhalua. Aloin nähdä pienen pilkahduksen valosta tunnelin päässä. Tiesin ja uskoin siihen että kun pienin mutta varmoin askelin jaksan kävellä eteenpäin niin tavoitan sen kaiken valon. Hiljalleen, päivä päivältä ihan pienet asiat alkoivat tuntua hyvältä. Mää jäin opintovapaalle hoitoalalta ja aloitin sisustusalan opinnot, myös opinnot on auttanu mua paljo eteenpäin kun on saanu ihan uutta ajateltavaa. Mää aloin uskoa tulevaisuuteen, onneen ja ennen kaikkea itseeni.

Sanat ei riitä kertomaan kuinka kiitollinen mää oon sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille ja Rikosuhripäivystyksen tukihenkilölleni. Oon kiitollinen maailman parhaalle äidilleni ja ystävilleni jotka uskoivat muhun kun en ite uskonu, jaksoivat mun puolesta kun en ois ite jaksanu ja auttoivat mua puskemaan takaisin voiman maailmaan. Myös kirjoista on ollu paljon apua mulle, ne on auttanu ymmärtämään ja käsittelemään näitä asioita. Suosittelen lukemaan Riina-Maria Metson Miksi se ei vain lähde?  -kirjan, joka käsittelee usean naisen kokemusten kautta lähisuhdeväkivaltaa ja siitä selviytymistä. Tara Langen Tikapuut rakkauteen -kirja auttaa tunteiden ymmärtämisessä ja niiden käsittelyssä. Tää kirja kannattaisi ihan jokaisen lukea vaikka ei näin kipeitä kokemuksia oliskaan.



Mää tiiän että tää asia tulee olemaan osa mua koko mun loppuelämän mutta enää ei oo väkivaltaa, jäljellä on vaan muistot väkivallasta. Ja mää tiiän että se perässä vetämäni kivireki kevenee vähäsen joka päivä. Mää oon siis lopulta onnistunu kääntämään kaikki kokemani pahat asiat vahvuudeksi ja voimavaraksi. Vaikka mää oon saanu turpaani henkisesti ja fyysisesti, vaikka mää oon saanu oppituntini vaikeimman ja kamalimman kokemuksen kautta niin mää oon silti kiitollinen. Kun on kattonu kuolemaa silmästä silmään, nähäny ku koko elämä vilisee ohi silmissä, päättäny siinä hetkessä että määhän en saakeli kuole nyt, taistellu viimesillä voimilla ja selvinny siitä hengissä; sen jälkeen oppii oikeesti laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Mää, nää, kaikki meistä kuolee joskus – koska ollaan oltu niin onnekkaita että saadaan elää. Ei se ehkä siltä tunnu, mutta hei meeppä seisoon jyrkänteen reunalle niin mieli muuttuu. Se että tajuaa elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden on ehkä ainoa asia joka laittaa kaikki muut elämän arvot oikeisiin mittasuhteisiin. Maailmassa on monta vittumaista asiaa ja siitä pittää vaan viis veisata ettei jokkainen hetki tunnu niin kivalta, se on elämää. Elämään kuuluu epäonnistumiset, pettymykset ja menetykset. Mutta ku niihin tottuu, opettelee olemaan epämukavuusalueella, sietämään ja selättämään kivun niin muuttuu voittamattomaksi. Rankkojen kokemusten, kivun ja kuolemanpelon ääreltä löytyy se kirkkain kipinä. Mitä pahemmin sydän särkyy niin sitä enemmän rakkautta se pystyy kantamaan. Ja kuitenkin, kaikessa kauheudessaankin, maailma on niin ihmeellinen ja kaunis paikka.

Voimaantumiseni myötä halusin ottaa voimatatuoinnin. Olin jo aiemmin ajatellut että susi on voimaeläimeni, henkioppaani. Mutta asia varmistui mulle kun näin yhtenä yönä unen. Unessa olin yksin kävelemässä metsässä ja eksäni ilmestyi polun päähän, menin hetkeksi pakokauhun valtaan.  Vierelleni tuli pian kuitenkin susi jolloin eksäni kääntyi ja lähti kävelemään pois.  Unien symboliikassa metsä voi viitata eksymiseen ja sieltä pois lähteminen oman suunnan selkiytymiseen. Metsän puut edustavat uutta toivoa, kasvua, tietoa ja elämää. Puut ovat myös voiman, pysyvyyden ja suojan vertauskuvia. Susi tuli unessa vierelleni tuomaan mulle itseluottamusta, rohkeutta ja tyyneyttä. Tuon unen jälkeen tunsin voimakasta yhteyttä suteen. Kun voimaeläimenä on susi niin silloin on itsekin hieman kuin susi ja omaa erityisiä susimaisia ominaisuuksia. Susi on voimakas ja älykäs eläin jolla on herkät vaistot, niiden avulla se voi selviytyä ja suojella omaa laumaansa. Susi on uskollinen perheelleen, mutta samaan aikaan sillä on myös voimakas halu säilyttää oma vapaus ja itsenäisyys. Susi-ihminen ei jää vaikeassakaan elämäntilanteessa avuttomana seisomaan paikalleen vaan pyrkii aktiivisesti etsimään kaikkiin asioihin ratkaisut. Susi-ihminen on selviytyjä. Yksi voimabiiseistäni on Bring me the horizon -bändin Throne ja sen  kertosäkeessä lauletaan: ”So you can throw me to the wolves, tomorrow I will come back leader of  the whole pack, beat me black and blue, every wound will shape me, every wound will build my throne.” Nyt vasenta kättäni koristaa soturinainen ja susi, tää voimaannuttava tatuointi toimii symbolina taistelulle jonka aikana musta tuli soturi.

Mää syön vieläki Sertralinia traumaperäiseen stressihäiriöön enkä pysty nukkumaan ilman unilääkettä. Traumaattiset kokemukset jättävät jälkensä mielen ja tunteiden lisäksi myös kehoon, ja mää oon käyny psykofyysisessä fysioterapiassa jota käytetään paljon traumaperäisen stressihäiriön hoitoon. Psykofyysisen fysioterapian tavoitteena oli luoda siedettävää kehoyhteyttä, sitä kautta vahvistaa kehoresursseja ja kehossa koettua turvallisuutta. Koin todella saavani tästä apua kehon stressireaktioiden ymmärtämiseen ja niiden säätelyyn, ahdistuksen hallintaan ja rentoutumiseen. Mää oon aloittamassa traumapsykoterapian ja uskon että sen avulla oikeesti toivun.

Nuo pahat tapahtumat kulkee edelleen koko ajan vierelläni, välillä hyvin vahvoina mielessä mutta välillä vain mielessä. Niiden kanssa sopeutuu olemaan ja elämään. Rikosprosessi oli pitkä ja raskas, mutta mulla oli ihan mahtava asianajaja joka paitsi ajoi asioitani niin oli myös äärettömän isona henkisenä tukena. Pelkäsin ihan hirveesti oikeudenkäyntiä. Eksäni yritti kiistää kaiken loppuun asti ja jopa syyllistää mua. Mää kohtasin eksäni ilman näköestettä selkä suorana ja pää pystyssä, ja selvisin oikeudenkäynnistä ihan loistavasti. Lopulta oikeudenkäynti siis olikin eheyttävä ja vahvistava kokemus, sekä piste tälle kaikelle. Hänet tuomittiin kaikista syytekohdista eli kahdesta pahoinpitelystä, viestintärauhan rikkomisesta sekä lähestymiskiellon rikkomisesta ja hän sai ehdollisen tuomion. Pahoinpitelyitä oli kyllä tapahtunut paljon enemmän ku kaksi kertaa, mutta niistä ei ollut todisteita. Suomessa tuomiot on kyllä ihan naurettavia, mutta toisaalta vaikka hän istuisi koko loppuelämänsä vankilassa niin se ei poistaisi niitä asioita mitä hän on mulle tehny. Tärkeintä kuitenkin on se että mää vein asiat eteenpäin, nousin häntä vastaan, puolustin oikeuksiani, sain hyvitystä niistä rikoksista jotka muhun kohdistettiin ja hän tuomion niistä  rikoksista mitkä hän oli mulle tehny. 

Irrottautuminen ja irti päästäminen ei oo helppoa. Joskus joku yksi hetki voi lopulta repäistä irti suhteesta, mutta toisilla irrottautuminen vie vuosia ja jotkut eivät pääse suhteesta ikinä pois, eivät ennen kuin kuolevat sen seurauksena. Teot muuttuvat aina kauheammiksi ja mää tajusin lopulta ettei väkivalta loppuisi ikinä. Mua pelotti lähteä siitä suhteesta, mutta vielä enemmän pelotti jäädä siihen. Kyllä mää edelleenkin välillä syyllistän itseäni miettimällä miten olisin voinut toimia toisin. Vasta etäisyyden päästä mennyttä voi kattoo uusin silmin ja syvällä sisimmässäni mää tiiän nyt sen että mää tein kaiken sen mihin pystyin. Mää tiiän myös sen ettei sitä kuviota tai toista ihmistä pysty muuttamaan vaikka toimisi miten. Kun koko identiteetti viedään niin sitä joko alistuu tai taistelee. Mää taistelin. Ja taistelen edelleen. Tärkein ja välttämättömin keino toipua väkivaltaisesta suhteesta on kaiken yhteydenpidon katkaiseminen. Se on vaikeaa, mutta se on tehtävä. Väkivalta ei lopu eroon. Se tulee sieltä uudelleen, joko henkisenä tai fyysisenä eron jälkeenkin. Ku mää yritin ottaa etäisyyttä ja erota niin väkivalta paheni ja vainoaminen alkoi. Kun muutin uuteen asuntoon ja vaihdoin puhelinnumeroni niin hän yritti ottaa yhteyttä facebookissa, instagramissa ja sähköpostilla. Kun estin hänet joka paikassa niin hän yritti ottaa yhteyttä omien kavereidensa ja mun ystävän kautta. Ja kuinka hullua että vielä pitkän aikaakin eromme jälkeen hän pystyi hetkellisesti vetoamaan empatiaani sähköposteillaan, tai kaatamaan syyllisyyden ja häpeän mun niskaan, ihan ku mää olisin vastuussa hänen hyvinvoinnistaan. 

Ei tää munkaan tarina oo niin upea että voisin sanoa olleeni  vastaamatta hänen yhteydenottoyrityksiinsä, kun hän tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi yritti ottaa yhteyttä vedoten empatiaani ja manipuloiden niin lopulta sorruin häntä näkemään.  Mutta samantien tajusin että se oli virhe enkä saa enää ikinä sortua siihen. Syyllistin itseäni pitkän aikaa siitä että olin häntä sortunut näkemään, mutta lopulta ymmärsin että se on vaan ja ainoastaan inhimillistä. Ja miten mää toivonkaan että oisin voinu häntä auttaa, että hänen ongelmansa ratkeaisivat, että hän pääsisi irti päihteistä, että hän saisi asiansa järjestettyä ja voisi olla elämässään onnellinen. Mutta mää en pystyny siihen eikä sen ois ikinä pitäny ollakaan mun tehtävä. Jokainen on itse vastuussa omasta elämästään ja omasta onnestaan. Myös hänen täytyy ottaa itse vastuu elämästään, omista valinnoistaan ja omasta onnestaan. Mun vahvuus ja samalla myös heikkous on se että mää oon empaattinen ja hyväsydäminen, ajattelen ihmisistä hyvää enkä vielä edelleenkään kaiken kokemani jälkeen usko että kukaan ihminen voi olla pohjimmiltaan paha. Näen kaikkien pahojen tekojen takana haavoittuneen ihmisen, ihmisen jolla on itsellään vaikeita tunnelukkoja ja hän siksi käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.  Ajattelen että jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden. Ja kolmannen. 🤦🏼‍♀️ Mutta joskus sen mahdollisuuden antaminen on kuin antaisi lisää luoteja hänen aseeseensa, uuden mahdollisuuden ampua koska ensimmäisellä kerralla ampui ohi.

Lopulta mää oon ymmärtäny myös sen että kaikesta huolimatta oon saanu paljon enemmän ku oon menettäny. Mun sielu on ehkä ikuisesti merkattu väkivallalla mutta se on myös rikastettu itsetuntemuksella, rakkaudella ja puhtaudella. Mää oon saanu elämäni takaisin, mää päätän ite asioistani ja mää oon vapaa. Persialaista runoilijaa Rumia lainaten: ”The wound is the place where the Light enters you.”

Tärkeää on olla itselleen armollinen, antaa lupa surra ja hyväksyä että toipuminen vie aikaa. On rohkeaa tuntea, helpompaa olis vaan vältellä ja tukahduttaa vaikeat tunteet. Jokainen tunne on sallittu ja jokaisella tunteella on tärkeä tehtävä, myös vihalla. Viha kertoo paitsi siitä että joku on kohdellu  väärin, niin myös siitä että on ite antanu kohdella itseään väärin. Vihasta on kuitenkin tärkeää vapautua koska se vie hirveästi turhaa energiaa ja satuttaa sua itteä  kaikista eniten. Viha on anteeksiannon soturi, ja anteeksi voi antaa vaikkei toinen olisi pahoillaan eikä ikinä pyytäisi anteeksi. Anteeksi antaminen tällaisessa asiassa ei ole helppoa. Mutta kaikkien niiden ikävien tunteiden – pettymyksen, surun ja vihan alla on rauha. Se mitä osaa itsessäni ruokin, vaikuttaa ennen kaikkea juuri muhun itseeni. Anteeksi antaminen voi lähteä vain musta, ja voin tehdä sen vain mun itseni takia.  Eli anteeksi antaminen on ennen kaikkea hyvä teko itselle, se ei todellakaan vapauta sitä toista niistä vääryyksistä mitä hän on tehny sulle - mutta se vapauttaa sut itsesi. Mää oon päättäny antaa anteeksi myös itselleni, oon päättäny etten katkeroidu enkä ota uhrin viittaa. Mää teen edelleen töitä itteni kanssa joka ikinen päivä mutta jo nyt mää oon vahvempi ku koskaan. Mää en oo se mitä mulle tapahtui eikä mun PTSD-diagnoosi määrittele mua – mää oon paljon enemmän. Vaikka mää oon rämpiny helevetin läpi niin se helevetti ei omista mua. Mää en suostu enää olemaan uhri. Mää oon selviytyjä. Mää oon taistelija. Ja mää oon elossa. Ja mää haluan sanoa vielä sulle joka luet tätä, joka ehkä elät parhaillaan tuota helvettiä elämässäsi… mää tiedän miltä susta tuntuu, kun ulospääsyä tilanteesta tai helpotusta pahaan oloon ei tunnu tulevan mistään tai mitenkään.  Mutta koita jaksaa, jo ensimmäinen askel on askel kohti uutta elämää. Mikään mikä tapahtuu ei voi viedä voimaasi, ei voi viedä valoasi. Voima ja valo on meissä jokaisessa aina, vaikkei se siltä tuntuisi tai siltä näyttäisi. ❤️

Mari,

taistelija, soturi ja selviytyjä